Viime aikoina lasten ja nuorten mielenterveys on ollut yksi suurimmista puheenaiheista. Kuinka Suomessa hoidetaan ja ennenkaikkea ennaltaehkäistään mielenterveydellisiä ongelmia lasten ja nuorten kohdalla? Puututaanko niihin usein vasta silloin, kun jotakin konkreettista tapahtuu? Jos silloinkaan, niin ei ainakaan tarpeeksi vahvasti.
Vasta viime vuosina on aikuisten mielenterveys ongelmat ja niiden hoito ollut enemmän esillä. Niistä on puhuttu entistä avoimemmin ja hoidon piiriin on päässyt helpommin kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Onko lasten ja nuorten mielenterveyden hoito ja ennaltaehkäisy jäänyt kuitenkin samaan tilaan kuin missä oltiin aiemmin aikuistenkin kohdalla?
Mutta mikä saa lapset ja nuoret voimaan pahoin? Liian usein ongelmia haetaan vain vanhemmista, se on ehkä monille se turvallisin vaihtoehto miettiä mikä saa lapset ja nuoret voimaan niinkin pahoin, että satuttavat jopa toisia. Silloin muiden vanhempien on helpompi ajatella ettei oma lapsi koskaan tekisi moista ja satuttaisi muita, koska heillä kotonaan kaikki on hyvin. Tämä tuo turvaa ja välimatkaa siihen ettei se kosketa kuin vain niitä joilla on oikeasti todella huonot oltavat kotona.
Lapsen ja nuoren mielenterveyden kehitykseen vaikuttavat tottakai huoltajat ja kotiolosuhteet, mutta myöskin koko elinympäristö. Jokainen lapsi ja nuori on yksilö, jonka omat piirteet vaikuttavat myös kehitykseen, kuten myös koulu ja kaverisuhteet. Mielenterveys ongelmat eivät yleensä johdukaan yhdestä vaan monen tekijän yhteissummasta.
Olen aiemminkin puhunut, että kaikki asiat ja tapahtumat ihmisen ympärillä, sekä kokemus niistä vaikuttavat ihmiseen tavalla tai toisella, tietoisesti tai tiedostamatta. Enemmän tai vähemmän. Ei pidä koskaan vähätellä toisen tuntemuksia tai kokemuksia. Osa ihmisistä tiedostaa asioiden vaikutuksen itseensä paremmin kuin toiset. On myös aivan tavanomaista, että vaikeita tunteita ja kokemuksia halutaan syrjäyttää omassa mielessä ja ehkä jopa vähätellä. Se on mielen tapa suojella ja suojautua.
Onko maailman meno mennyt vain huonompaan suuntaan? Muuttuuko lasten ja nuorten käytös koko ajan vain vaarallisemmaksi? Oma mielipiteeni asiaan on, että kiusaamista ja väkivaltaa on aina ollut, tosin sanaa väkivalta ei olla juuri käytetty lasten ja nuorten välisissä tapauksissa. On hyvä, että aletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, eikä näin vähätellä väkivallan käyttöä. Aiemmin useimmat tapaukset myös jäivät esimerkiksi vain koulujen ja kotien välisiksi, toisin kuin nyt nykypäivänä tieto leviää laajemmin ja nopeammin.
Enää ei onneksi vain kohauteta olkia kiusaamiselle ja väkivallalle. Aiemmat toteamukset "lapset on lapsia" tai nuoret on nuoria", "se oli vain leikkiä", eivät enää mene läpi. Nykyään osataan toimia paremmin ja ottaa tapahtumat vakavemmin. Silti meillä on vielä todella paljon tekemistä lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa ja ennaltaehkäisyssä.
Kuten sanottu, ihan jokainen meistä voi sairastua mielenterveyden sairauksiin. Sitä ei voi itse valita, saako sen vai ei. Toiset voivat olla niille alttiimpia kuin toiset, aivan kuten mille tahansa sairaudelle. Samalla tavalla, kun hoidetaan kehon fyysistä puolta, on hoidettava myös mieltä. Kun mielen kuormitus kasvaa liian paljon, voi seurauksena olla mielenterveyden sairaus. Jokainen kohtaa elämässään tilanteita, joihin itse ei voi edes vaikuttaa, joten et voi myöskään välttämättä vaikuttaa siihen sairastutko itse vai et.
Pitäisi myös päästä eroon vanhempien syyllistämisestä, kun lapsella tai nuorella todetaan mielenterveys ongelmia. Joissakin tapauksissa juuri tämä saattaa joitakin estää avun hakemisen lapselleen/nuorelleen. Oli syy mikä tahansa, tässä tärkeintä on kuitenkin se, että lapsi tai nuori saa tarvitsemansa avun. Myös lapsi tai nuori voi kieltäytyä avusta, mikäli kokee, että hänen aikuistaan syyllistetään tai haukutaan. Lapsi kuitenkin useimmiten suojelee omia vanhempiaan/aikuisiaan.
Joillekin oman lapsen ongelmat saattavat tuoda häpeää. Yksi syy häpeään voi olla oma vanhemmuus, jonka kokee huonoksi, koska lapsi oireilee. Joillekin tulee myös ehdoton suojamuuri asiaan ja halutaan uskoa, ettei omalle lapselle voisi tulla, tai olla mielenterveys ongelmia. Häpeään ja tällaiseen suojamuurin pystytykseen on syitä yhtä monta, kuin on meitä ihmistäkin. Tällaiset tuntemukset ja käytös voi nousta myös jostain aivan muualta, eikä välttämättä edes liity asiaan. Pitäisi saada vahingolliset ajatusmallit murrettua ja syyllistämisen sijaan kannustaa avun hakemiseen.
Itse olen monesti miettinyt, kun kouluissa on terveystarkastuksia, niin miksi samalla ei voisi olla jokaisella käynti tai pari koulupsykologilla. Tämä voisi ehkä normalisoida ja edistää mielenterveyttä. Omaksuisiko lapset ja nuoret myös paremmin mielen hoitamisen. Pyrittäisiin entisestään normalisoimaan sitä asiaa, että mieli voi sairastua, siinä missä kehokin. Lapsen tai nuoren voi olla myös helpompi puhua koulupsykologin kuin vanhempien kanssa esimerkiksi. koulukiusaamisesta, jännityksestä, pahasta olosta tai mistä tahansa asioista, mitkä ovat mielen päällä.
Vaikka kotona oltaisiin avoimia ja puhuttaisiin, voi lapsi tai nuori kuitenkin jättää asioita kertomatta. Syitä tähänkin voi olla monia. Yksi voi olla, ettei haluta vanhemmalle pahaa mieltä lapsen tai nuoren puolesta. Myös kouluyhteisö ja kaverit voivat tuoda omanlaisen paineen siihen kertoako vai ei. Kuten sanottu, syitä on lukuisia.
Joillekin lapsen tai nuoren mielenterveys ongelmat voivat tulla täysin yllätyksenä, koska aina oireet eivät näy selkeästi päällepäin. Jos miettii, miltä näyttää ihminen, jolla on mielenterveys ongelmia, katso peiliin. Kyllä, se voi näyttää sinulta, minulta tai ihan keneltä tahansa, joka vastaan tulee. Ihmiset ovat myös hyviä piilottomaan tunteitaan ja oireitaan.
Edelleen on olemassa myös ennakkoluulot mielenterveys ongelmista kärsivistä ihmisistä ja siitä aiheutuva häpeä ja syrjintä. Tästä pitäisi päästä jo eroon. Se miten aikuiset suhtautuvat mielen hyvinvointiin ja mielenterveys ongelmiin antavat esimerkin myös lapsille ja nuorille. Aiheesta voi puhua aivan samalla tavalla kuin fyysisestäkin terveydestä. Sen ei pitäisi olla vaiettu aihe.
Tuttu sanonta -Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, pitää paikkansa myös mielen hoidossa. Olen itse sairastunut jo lapsena mielenterveyden sairauksiin. Diagnoosini olen tosin saanut vasta reilusti aikuisiällä. Aina ei diagnooseja tarvita, mutta ne ovat auttaneet itseäni ymmärtämään enemmän omaa itseäni ja käytöstäni sekä tätä kautta myös käsittelemään kokemuksiani.
Tämä on aiheena sellainen, josta voisi puhua vielä paljon enemmänkin. Millaisia ajatuksia sinulla heräsi?
