Päivälleen 3 vuotta sitten meidän perheen maailma romahti...
Odotin meidän kolmatta lasta. Olin aivan loppusuoralla raskautta, viikkoja oli 36+2. Sen päivän aamu alkoi niinkuin muutkin aamut. Heräsimmä aikaisin. Mies lähti töihin ja minä jäin lasten kanssa kotiin. Laitoin aamiaista lapsille kun havahduin siihen ettei vauva ole liikkunut herättyäni lainkaan. Vauva oli aina herännyt mylläämään vatsassa juuri tuohon aikaan.
Tänään niin ei käynyt.
Aavistin sen jo mutta en halunnut uskoa. Join makeaa, kevyesti yritin tuuppia kämmenellä vatsaa ja pyysin jo heräämään. En jäänyt tekemään liikelaskentaa vaan soitin sairaalaan ja miehelleni joka tuli ja lähdimme heti sairaalaan.
Se päivä ja ne sanat joita kukaan ei halua kuulla. Olen pahoillani mutta vauvan sydän ei enää lyö.
Ensimmäiset sanat olivat oletko aivan varma? Tehkää nyt jotain. Pelastakaa mun lapsi...Miksei kukaan tee mitään.
Olen pahoillani, mutta mitään ei ole tehtävissä.
Se tunne joka meni koko kehoni läpi on sanoin kuvaamatonta, se tuska on niin lohduton ja loputon. Aika pysähtyi. Mieheni odotti aulassa lasten kanssa ja huudostani jo tiesi että nyt ei ole kaikki hyvin.
Kätilö tuli huoneeseen kuulessaan huutoni. Hän haki mieheni paikalle ja lapset jäivät hoitajien kanssa. Olimme molemmat shokissa. Ei sitä voinut uskoa miten vauva kohdussani ei muka eläisi enää. Tiesin mutta mieli ei halunnut uskoa... Toivo eli koko ajan mitä jos... Mitä jos kuitenkin hän elääkin.
Sektio ei tullut kyseeseen vaikka alkuun toivoin sitä ja että se tehtäisiin heti. Sitä ei tehty koska olin shokissa ja synnytyskin olisi mahdollista käynnistää vasta seuraavana päivänä. Kehoni ei muuten kestäisi.
Jo hetken kuluttua olin samaa mieltä. Tottakai haluan synnyttää lapseni kuten aiemmatkin. Ja sain vielä pitää pientä rakasta hetken kohdussani. Yön yli seuraavaan päivään.
Synnytystä aloitettiin käynnistämään aamulla. Tuntui että se eteni liian nopeasti koska tiesin kun lapseni on syntynyt joudun hänestä myös luopumaan myöhemmin. Fyysiset kivut olivat niin mitättömät henkiseen kipuun verrattuna ettei synnytys fyysisesti tehnyt kipeää. Kuin olisi kaatunut maahan. Viimeiseen asti toivoin että jos vauva kuitenkin syntyisi elossa vaikka tiesin ettei näin käy.
En huutanut kivuista, itkin vain. Synnytys oli rauhallinen.
Pieni lapsemme syntyi, tyttäremme nostettiin rintani päälle. Isä leikkasi napanuoran. Meille annettiin aikaa elää hetkeä ja saimme pitää vauvaa. Hän oli täydellinen.
Pesimme vauvamme, kampasimme tukan. Hänet punnittiin ja mitattiin. 3265g ja 50cm. Muistoksi painoimme hänen kättensä ja jalkojensa jäljet pahviin. Varoen otimme pienen hiustupsun talteen. Edellisenä päivänä veljeni oli pyynnöstäni hakenut meidän kotoa valmiiksi pakkaamani sairaalakassin. Siellä oli vaatteet valmiina pakattuna kun saapuisimme vauvan kanssa sairaalasta kotiin...
Nämä huolella valitut vaatteet puimme yhdessä mieheni kanssa meidän lapselle. Sylittelimme vauvaa vuorotellen. Juttelimme pienelle ja suukotimme.
Yksi vaikeimmista oli edessä. Vauva täytyi antaa muiden hoiviin...luopua lapsesta. Ei sellaista voi tehdä.
Seuraavana päivänä lähdimme kotiin ja edessä oli vielä kertominen lapsille ettei pikkusisko tulekaan kotiin...
Suru ja ikävä kuuluu meidän perheen elämään. Jotkut kysyy miten oman lapsen kuolemasta selviää?
Voin kertoa...
Ei siitä selviäkään. Eikä tarvitsekaan.
On vain hyväksyttävä että se on tullut osaksi meidän elämää.
Sen kanssa on opeteltava elämään.
Suru ja ikävä kulkee kuin aallokossa.
Välillä vajoat pohjalle ja välillä on kevyempää.
Alkuun oli vaikeaa koska ei tiennyt kuinka kauan siellä pohjalla
milläkin kertaa ollaan ennen kuin pääsee pyristelemään ylöspäin.
Nyt kun tietää että sieltä on joka kerta päässyt ylös
on silloin helpompi ottaa vastaan
se suru ja ikävä, itkeä kun itkettää.
Perheeni sekä usko jälleennäkemisestä auttaa minua jaksamaan.
Mieheni tuki on ollut korvaamaton. Hän on se joka on saanut minut ylös kertatoisensa jälkeen.
Kannatellut silloin kun itse en jaksanut.
Huolehtinut meidän perheestä.
Myös läheisten ja ystävien tuki on ollut korvaamatonta.
Vertaistukea unohtamatta.
Tänään(kin) olen itkenyt paljon. Käynyt läpi kolmen vuoden takaisia tapahtumia. Ikävöinyt. Vienyt haudalle kynttilän. Huomenna on hänen syntymäpäivänsä, päivälleen 3 vuotta hänen syntymästään. Huomenna vietämme lapsemme syntymäpäiviä kuten jokaisena hänen syntymäpäivänään 💝
Suljen silmät,
taas pyyhin kyyneleet.
Huomaan kuinka surussa,
ovat päivät silti vaihtuneet.
Jokainen päivä minut tuo,
aina lähemmäs sinua.
Kunnes koittaa taas aika,
kun sinua saan siellä syleillä.
Aina sydämessä💕
-Marjut-
Voimia huomiselle <3
VastaaPoistat. enkeli tytön äiti
Kiitos Katja <3
Poista</3
VastaaPoista<3
PoistaVoimia ❤️️
VastaaPoistaKiitos Jaana <3
PoistaVoi, tällaista ei pitäisi joutua kokemaan. Aamu alkoi herkistymällä kokemuksenne edessä. Tämä kulkee varmasti aina mukananne. ❤️
VastaaPoistaEnkelimme kulkee aina mukana <3
PoistaVoimia! Saman kokeneena tiedän tuon kamalan tunteen. Ei siitä nimenomaan ikinä yli pääse eikä koskaan selviä, mutta asian kanssa oppii elämään.
VastaaPoista<3
Kiitos Saga <3 Voimia myös sinulle <3
Poista<3< 3 voimia :(
VastaaPoistaKoskettava postaus. Voimia.❤️
VastaaPoistaKiitos Suvi <3
PoistaVoi miten pahoillani olen teidän puolestanne, kyyneleet valuu enkä kuitenkaan osaa edes aavistaa miten pahalta tämä varmasti teistä tuntuu. Voimia koko perheelle <3
VastaaPoistaKiitos Sari <3
PoistaVoimia teille 💖
VastaaPoistaTarinanne kuulostaa hyvin paljon samanlaiselta, kuin tapahtumat viiden vuoden takaa äitini kertomina.
Meidän perheen pieni enkeli veli täytti 5v kesäkuussa 💖
Kiitos Henna <3 Voimia myös sinulle ja perheellesi <3
Poista<3
VastaaPoistaItku tuli tätä lukiessa. :( katselen omaa pienokaista joka niin rauhallisesti nukkuu ja tuhisee omissa vaunuissa. Hän on vasta 2kk vanha ja tämä teidän menetys tuntui niin raastavalta. Ja epäreilulta.. Olen onnellinen jokaisesta hetkestä mitä saan viettää oman pienen kanssa sillä koskaan ei tiedän mitä huominen tuo tullessaan. Toivon teidän koko perheelle paljon rakkautta, iloa ja onnen hetkiä yhdessä ��
VastaaPoistaKiitos Johanna kauniista sanoistasi <3 Ja hurjan paljon onnea ihanasta vauvasta <3 Kaikkea hyvää teidän perheelle <3
PoistaOsanottoni. En osaa edes kuvitella moista surua. <3
VastaaPoistaKiitos Iina <3
PoistaVoimia koko perheelle. Ikävä ei varmasti koskaan lopu, mutta kummasti ihminen aina toipuu tapahtumista edes jotenkin. Tärkeintä on olla onnellinen tässä hetkessä ja säilyttää muistot mielessä.
VastaaPoistaItselläni on hieman erilainen kokemus lapsen menettämisestä. En saa tavata omaa lastani hänen toisen vanhempansa vuoksi. Ikävä on kova ja tuntuu, että olisin menettänyt lapseni kokonaan. Minulla on kuitenkin vielä toivoa, että jonain päivänä saisin hänet takaisin elämääni. Nyt se kuitenkin tuntuu vain kaukaiselta haaveelta, joten pystyn samaistumaan tekstiisi ��
Voi jestas, itken täällä silmiä päästäni... en voi kuvitellakaan miltä tuo on tuntunut. Suuri osanotto koko perheelle <3 Meillä vauva syntyi viikoilla 33+5 hätäsektiolla istukan repeämisen takia. Heräsin vallattomaan verenvuotoon keskellä yötä ja siitä noin 30 minuuttia lapseni oli leikattu maailmaan. Onneksi pulssi romahti vasta sairaalassa ja onneksi veri tuli varoittamaan suuresta surusta. Oon usein miettinyt, että mitä jos en olis herännyt. En voi sanoin kuvailla kuinka mun kurkkua puristaa ajatella, että te ette olleet näin onnekkaita :( Oon pahoillani <3
VastaaPoistaps. löytyikö tapahtuneelle koskaan syytä?
<3
VastaaPoistaAina ei ole syytä tai selitystä saatavilla. Tähän elämään kuuluu luopumisen tuska, mutta jälleennäkemisen toivo onkin se lohtu. Uskon että viattomat pääsevät "oikotietä" sinne mihin me muut uskon kautta. Siksi uskon. Siunausta ja lohtua teille.
VastaaPoistaItkulleni ei tule loppua. Voimia tähän päivään. <3
VastaaPoista