Suurimman osan elämästä en ole luottanut siihen, että elämä kantaa.
Liikaa isoja vastoinkäymisiä jotka ovat välillä vieneet uskon siitä, että elämä kantaisi omalla painollaan. Miksi luottaisin kun kaikki voi romuttua jälleen kerran ja aivan hetkessä. Silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.
Olen aina tehnyt kaiken mahdollisen niin hyvin kuin vain voin. Olen tehnyt asioita ikään kuin välttääkseni minkään pahan tapahtumasta. Jossain kohden jo niin pitkälle, että niistä muodostui pakko-oireinen häiriö.
Kun tulin raskaaksi, olin todella tunnollinen jokaisessa tekemisessäni kuten moni muukin raskaana oleva. Kun vihdoin olin raskautunut, alkoi siitä myös pelot lapsen menettämisestä. Toki tämäkin kuulostaa varsin yleiseltä tunteelta kun kannat omaa lasta kohdussasi etkä toivo mitään muuta enempää kuin sitä, että raskaus etenee ja kasvava lapsi voi hyvin.
Nämä pelot ovat kuitenkin aiheuttaneet todella kovaa ahdistusta, olen ollut pelosta sekaisin vaikka kaikki olisi hyvin sillä hetkellä. Olen aina ollut todella tietoinen siitä, että elämänlanka voi katketa hetkenä minä hyvänsä. Silloin se tieto, että kaikki on hyvin juuri nyt, ei tarkoita, että asiat olisi hyvin enää kohta.
Tiesin, että tulisin pelkäämään menettämistä niin kauan kunnes saisin lapsen elävänä syliini.
Silloin voisin uskoa, että kaikki on hyvin.
Kun lapsi syntyi, alkoi kuitenkin jälleen uudenlainen pelkääminen.
Tämä on tapahtunut jokaisen raskauden aikana. Monesti lääkärit rauhoittelivat sillä, että aiemmat raskaudet on sujuneet hyvin. Omaan korvaan tuo kuulostaa todella typerältä. Eihän kukaan voi sanoa noin. Etenkin kolmannessa raskaudessa tätä sanottiin usein vaikka tunsin ettei kaikki ole hyvin. Sanottiin että etinen istukka vaimentaa liikkeitä ja siksi ne ei tunnu niin hyvin. Totta tuokin, mutta jos ne on aiemminkin tuntuneet kovaa niin miksi ne vaimenisivat etenkin kun lapsi vain voimistuu.
Luotto lääkäreihin oli ollut aina koetuksella ja nyt vieläkin enemmän. Miksi vähäteltiin ja annettiin katteettomia lupauksia.
Kuten suurin osa teistä jo tietääkin, kolmas lapsemme kuoli.
Pelot moninkertaistui tapahtuneen jälkeen. Pelkäsin enemmän kuin koskaan. Illat kuluivat siinä, että tarkistin ja varmistin monen monta kertaa ovien lukot. Onhan ne lukossa. Onhan kahvinkeitin sammutettu ja terävät esineet kuten veitset varmasti lasten ulottumattomissa. Vaikka nekin käytön jälkeen aina nostetaan mahdollisimman korkealle kaappiin.
Kaikki pienet esineet pois lattialta ja tasoilta jotta pienin ei laita vain mitään suuhunsa ja tukehdu.
Sälekaihtimien narut oli nostettava ylös jotta niihin ei kuristu. Laukut ja vyöt pois koska lapsilla on tapana kietoo kaikki mahdolliset narut ja nyörit kaulan ympärille. Pelkäsin öitä. Mitä jos lapset herää ja jotain tapahtuu enkä huomaa koska nukun.
Näistä ja lukuisista muista asioista muodostui joka iltainen ja öinen rituaalinomainen tapahtuma.
Niitä ei tarkistettu vain kerran vaan monta kertaa varmistin samat asiat.
Heräsin keskellä yötä myös monta kertaa tarkistamaan, että lapsilla on kaikki hyvin.
Päivisin oli helpompi pitää lapsia silmällä koska päivisin ollaan hereillä.
Ajan mittaan väsymäs vain kasvoi todella katkonaisten öiden takia.
Neljännen lapsen raskausaika toi jälleen lisää huolta. Pelkäsin, mutta olin päättänyt myös nauttia ajasta. Raskausaika oli henkisesti raskasta aikaa meille. Vauva syntyi, elvytettiin 20 minuuttia, kaikki hyvin ja teholla seurantaan. Samaan aikaan itselläni oli hallitsematon verenvuoto jota oli vaikea saada hallintaan. Menetin paljon verta ja tajunnan taso laski pikku hiljaa. Sain erilaisia pistoksia, happea ja sänky laskettiin niin, että pää oli alaspäin.
En osannut olla huolissani omasta tilasta.
Mieheni juoksi minun ja lapsen väliä. Pelkäsi menettävänsä meidät molemmat.
En ollut pahoillani vaikka ensimmäiset hetket vauvan kanssa emme saaneet olla yhdessä. Olin vain niin kiitollinen, että vauva oli elossa ja voi hyvin. Hän oli hyvässä hoidossa ja valvonnassa. Ensimmäiset päivät mies ja hoitajat veivät minut pyörätuolilla katsomaan pientä, niin usein kun vain tahdoin. Vietin kaiken mahdollisen ajan vauvan kanssa.
Sairaalasta pääsimme samana päivänä kun oli kuolleiden lasten muistopäivä. Matkalla kotiin kävimme kolmannen lapsemme haudalla. Mies oli samana päivänä aiemmin istuttanut syyskukat kuten tapanamme on aina tuona päivänä tehdä. Sytytimme kynttilät ja kerroimme syntyneestä pikkusiskosta.
Kuopus kasvoi ja pikku hiljaa olin alkanut luottaa siihen, että elämä kantaa. Kaikkeen ei vain voi itse vaikuttaa. Vaikka kuinka pelkäisin ja tekisin oikein, se ei estä asioita tapahtumasta. Edelleen ennakoin ja teen kaikkeni, mutta en samanlaisessa pelon vallassa. Välillä pelko nostaa päätään enemmän, mutta enää se ei pidä minua niin suuressa otteessa, että se hallitsisi koko elämää.
Pakko-oireiset tavat ja rituaalit ovat sitkeässä kun niitä on tehnyt yli kymmenen vuoden ajan. Tässäkin asiassa itseymmärräs on tärkeässä asemassa. Se, että ymmärrät mitä teet ja huomaat sen rajoittavan sekä kuormittavan arkeasi on jo paljon. Mitä enemmän ymmärrät käyttäymistäsi ja sen kaavaa, sen helpompi siitä on oppia myös pois.
Onko sinulla pelkoja jotka ovat johtaneet pakko-oireiseen käytökseen? Oletko päässyt niistä eroon vai oletko vielä matkalla?
Mukavaa alkavaa viikonloppua!
-Marjut-
Seuraa blogia
facebookissa:
Art LilyKristin I M.Hartikainen
Seurata voit myös
instagramissa:
@m.hartikainen
Instagram tililläni ARVONTA käynnissä
25.11.2018 asti!
YouTube:
Art LilyKristin I M.Hartikainen
