Ystävänpäivä, meidän hääpäivä.

Tänä ystävänpäivänä tulee kuluneeksi 8 vuotta siitä, kun meidät vihittiin avioliittoon Tampereella, Messukylän kirkossa. Tänä vuonna vietämme pronssihääpäivää.

Meidän suhde eteni todella nopeaan tahtiin. Olimme olleet yhdessä kyllä jo aiemmin teini-ikäisinä, kunnes muutto toiseen kaupunkiin erotti meidät. Olimme tavanneet pari kertaa toisemme sen jälkeenkin, kunnes kymmenen vuoden päästä tapasimme jälleen sattumalta. Etenimme hurjaa vauhtia eteenpäin, yhteinen tulevaisuus siinsi silmissä. Ensimmäistä kertaa seurustelimme aikuisina.

Kuukauden seurustelun jälkeen mieheni jo polvistui eteeni ja kosi minua, vastasin kyllä. Pian tästä odotin jo ensimmäistä yhteistä lastamme ja neljä kuukautta seurustelusta menimme naimisiin. Moni epäili nopeaa tahtia ja yritti jarrutella. Suhde jakoi rajustikin mielipiteitä. Kyllä se hieman pelotti myös itseäni, mutta kerrankin annoin elämän johdatella ja kantaa.

Kannattiko? Todellakin se kannatti. Olen löytänyt elämääni ihmisen, jonka kanssa olen voinut aina puhua ihan mistä vain. Mieheni myötä alkoi hiljalleen myös oma eheytymiseni, aloin laskea muurejani ja uskalsin luottaa, rakastaa. Ulospäin olin ollut kova, mutta sisältä hyvinkin hauras ja rikkinäinen. Olemme olleet usein toistemme vastakohtia, mikä on tehnyt meistä vahvempia niin yksilöinä kuin yhdessä. Molemmat ovat voineet opettaa toisilleen elämästä paljon sellaista, mikä on vienyt meitä eteenpäin.

Meidän yhteinen tie ei ole ehkä ollut sieltä perinteisimmästä päästä. Olemme tehneet ja kokeneet asioita, joita ei välttämättä monen kohdalle satu. Suurin yhdessä koettu kriisi on ollut lapsemme kuolema. Se on koetellut jaksamista paljon, uskoa koko elämään. Myös suurimmat henkiset kasvun pyrähdykset ovat olleet koettelemus suhteelle.

Parisuhde on vaatinut paljon töitä meiltä molemmilta. Hyvä ja toimiva suhde ei ole itsestäänselvyys. On annettava toiselle tilaa kasvaa ihmisenä ja hyväksyä se, että kukaan meistä ei ole täysin se sama ihminen, jota olimme ehkä aiemmin. Suhde muuttuu samalla, kun me itsekin. Nämä on niitä hetkiä, kun on mietittävä onko suhteen suunta oikea ja voinko hyväksyä sen sellaisenaan. Olenko valmis tekemään töitä silloin, kun se sitä vaatii. Jaksanko olla toisen tukena.

Olemme rehellisiä ja todella avoimia molemmin puolin. Olemme suorasanaisia ja uskallamme sanoa ääneen, kun omat voimat eivät riitä toisen kannattelemiseen. Kumpikin meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan. En oleta, että kenenkään tehtävä on pitää minut onnellisena, enkä syytä toista siitä jos olen onnetan tai elämä ei ole juuri sitä mitä itse haluaisin. Meillä on kummallakin täysi vapaus lähteä suhteesta milloin vain. Suhteen onnellisuus ja toimivuus on molempien työn tulosta.

Rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne on aina ollut todella vahva. Ilman niitä en olisi jaksanut tehdä näin paljon. Ne tunteet kannattelevat suhdetta myös silloin kun se ei ole parhaimmillaan. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, kunhan elämän suurimmat arvot kohtaavat.

Olemme kasvaneet tiukasti yhteen, olen kasvanut ja eheytynyt myös itse ihmisenä huiman paljon yhteisten vuosien aikana. Silloin, kun itse jää paikoilleen, toinen voi ohjata sinne minne itse ei vielä osaa nähdä.

Mitä enemmän yhteisiä vuosia sitä paremmalta kaikki tuntuu.

Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle!