SOCIAL MEDIA

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Missä kulkee raja vai kulkeeko missään


Omituista että joitakin pelottaa tämä meidän kuolleen lapsen muistaminen hänen syntymäpäivänään. Vieläpä niin paljon että ollaan valmiita haukkumaan lapsensa menettäneet vanhemmat ja heidän elävät lapsensa. 

Annoin haastattelun jossa kerroin meidän tarinan. Toki olen kertonut meidän tarinan blogissani jo aiemmin heinäkuussa.


Aina kun ihmiset eivät pysty käsittelemään näkemäänsä tai kuulemaansa se ehkä alkaa pelottamaan. Eikä se haittaa. Mutta se että mennään tällaisessa asiassa totaalisesti rajojen yli on jo säälittävää. Miksi kukaan haluaa alentua tekemään sellaista?

Olen saanut paljon kiitosta vertaisilta että myös ihan muiltakin lukijoilta. Ja syy miksi annoin oman tarinan julkiseksi on se että haluan antaa täyden tukeni muille vertaisille.  Jollekin se yksikin törkeä kommentti voi olla jo liikaa. Erityisesti heille jotka ovat vasta surunsa alkutaipaleella.  Ei ole ensimmäinen kerta kun meidän menetystä, tapaa ikävöidä jne. paheksutaan. Emmekä ole ainoita lapsensa menettäneitä jotka tällaista joutuu kuulemaan tai lukemaan.

Onneksi näitä on vain muutama. Tarkkoja kun ollaan niin olen saanut kolmelta henkilöltä aiemmin törkeyksiä ja jutun on lukenut blogini kautta kuitenkin 100 000 lukijaa. Eiköhän sekin jo kerro näistä ihmisistä jotakin jotka jaksavat tästä ottaa itselleen päänvaivan. Tänään sitten törmäsin uuteen keskusteluun netissä. Halusin myös avata tätä aihetta heille jotka peittävät silmänsä elämän todellisuudelta. Kuka tahansa voi olla seuraava joka lapsensa menettää. Se voi sattua aivan kenelle tahansa.

Se että olemme menettäneet yhden lapsista ja meidän perhe muistaa häntä merkkipäivinä, jouluna jne. ei ole mitenkään pois meidän muilta lapsilta. Joku jopa luuli ettei meillä vietetä elävien lasten merkkipäiviä ja joulu on pilalla koska me vanhemmat emme osaa hakea apua suruumme.

Me palvomme liikaa kuollutta lastamme ja muut lapset traumatisoituvat, heidän lapsuus on aivan pilalla. Minua kehotettiin menemään hoitoon jos satun lukemaan tekstit.

...

Jokainen lapsensa menettänyt saa kriisiapua, voi jutella papin kanssa ja saada psykologista apua sekä vertaistukea. Joten ei huolta tämänkään asian suhteen.

Me olemme käsitelleet tätä asiaa ja paljon. Me olemme oppineet elämään tämän menetyksen kanssa ja nämä ovat meidän tapamme. Ikävä lasta kohtaan ei kuitenkaan poistu koskaan. Emmekä ole ainoita lapsensa menettäneitä jotka tekevät ihan samoin. Lukekaa aiheesta tietoa, kuinka käsitellä surua lasten kanssa niin tiedätte hieman paremmin. Elävät lapset eivät kärsi jos muistamme myös heidän kuollutta sisartaan. He saavat lahjoja jouluna ja arvatkaapa mitä, heidän merkkipäiviään juhlitaan vielä isommin. Ei siis huolta. Kukaan ei voi koskaan korvata toista ihmistä, millään tavalla. Meidän tavoissa ei ole mitään vikaa eikä traumatisoivaa. Elämme aivan normaalia perhearkea. Meidän perheen arkea johon kuuluu meidän ihan jokainen lapsi.




Jos kysyttävää, saa laittaa kommenttia niin ei tarvitse muualle lähteä arvuuttelemaan. 
Kiitos 💕




-Marjut-






2 kommenttia :

  1. Emme voi tietää mihin oma surumme osuu läheisissämme tai jopa ammattiauttajissa. Kun oma lapseni kuoli niin hakeuduimme perheterapiaan. Täällä perheterapian proffa kritisoi sitä että idealisoimme lastamme ja kysyi meiltä: Mitä alttaria olette rakentamassa lapsellenne. Tarinat lapsestamme olivat tosia, oli tehnyt eläessään aika jänniä juttuja, joiden muistelua proffa ei kestänyt. Emme enää tarvinneet hänen terapiaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Raija kommentistasi <3 Aikamoinen kokemus teillä vielä kun pitäisi olla alan ammattilainen kyseessä. Monilla tuntuu olevan paljon sanottavaa ja vielä miettimättä sitä että mitä jos omalle kohdalle sattuisi, niin mitäs sitten? Vieläkö sitä oltaisi samaa mieltä. Paljon voimia ikuiseen ikävään sinulle ja perheellesi <3

      Poista